Tiedätkö sen tunteen, kun yhtäkkiä vaan itkettää? Katsoo telsusta elokuvaa tai uutisia, tai lukee jotain lehdestä tai netistä. Tai kun vaan yksinkertaisesti itkettää.
Se on terveellistä. Minun mielestäni. Joskus vaan täytyy itkeä maailman suruja. Rakkaita ihmisiä, joista joutui luopumaan, syystä tai toisesta. Ylimaallisenrakkaita kissojaan, jotka joutui viemään eläinlääkäriin tai sitä yyberylimaallisen superrakasta mustaa paksua kissaa, joka yhtenä iltana kuoli tohon oma lempparinojatuoliinsa. Se oli vielä ihan lämmin, kun sen löysin, nostin pahvilaatikkoon, ja otin siitä tuolin istuimesta poskeeni vielä ihanan viimeisen lämmön. Kun vaan on niin iso ikävä. Tappavan iso ikävä. Huonosti kohdeltuja lapsia ja eläimiä ja ylipäätään ihmisiä. Kaikkinaista maailman pahuutta ja ihmisten ilkeyttä. Ja kaikkea. Ja sitä, että löysin elämäni suurimman rakkauden sitten kuitenkin. Eikäkö Elämäni Suurimman Rakkauden (MRS pus). Sitä, että joku rakastaa minua, ja minä rakastan takaisin. Ja sillä on hyvä perse... =P Ja sitä, miten hyvä on olla. Ja noita olevia kissapetoja. Ja tätä taloa. Ja työpaikkaa. Ja ystäviä. Ja kauniita kynsiä. Ja kesälomaa. Ja ystävällisiä, kannustavia, auttavaisia ihmisiä.
Kun vaan niin kauheesti itkettää.
Elämäni Suurin Rakkaus kysyy: "No mikä nyt?" Eikä minulla ole siihen vastausta, ei oikein mikään, ja kaikki. Hyvät ja pahat. Ja joskus vaan täytyy itkeä. Ja joskus minä vaan itken, eikä se lopu koskaan. Tai loppuu se, aina jossain vaiheessa.
Tänään blogien ihmeellisessä maailmassa surffaillessani törmäsin tämmöiseen blogiin: http://ajatusseula.blogspot.fi/ Ja itkin. No olin mä itkenyt jo sitä ennenkin. Pikkusen. Tää avas hanat lopullisesti. Ehkä mä oon vähän hullu, mutta ainakin mulla on tunteet.
Eikä se ikäväkään sitten kuitenkaan tapa. =)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti